Eeva-Kaisa Ahtiainen - Mies ja Pirut: Nikke Pärmin elämä

Eeva-Kaisa Ahtiainen on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan isoisästään jääkärieverstiluutnantista Nikke Pärmistä. Nikke Pärmi (1887-1957) oli alkujaan alahärmäläisestä köyhästä perheestä. Nuori Nikolai (muutti nimensä vasta myöhemmin vastahakoista pappia pistoolilla uhaten Nikeksi) vietti hurjan pojan elämää. Railakkaalle menolle lyötiin kuitenkin piste Härmän käräjillä 1906, kun Pärmi kavereineen saivat pyttyä "juopumuksesta, ampumisesta, meluamisesta ja hurjasta ajosta". Kukapa sitä kerrasta mitään oppii ja niinpä nuori Nikke oli vaikeuksissa uudestaan saman vuoden lopulla - ja tällä kertaa oli tullut humalapäissään puukottaneeksi miehen: "taisin lyörä liian pahoin". No taas tuli passitus tiilenpäitä lukemaan, nyt kolmeksi vuodeksi. Ahtiaisen kirjaan ajoittain ujuttama naisnäkökulma on virkistävä. Harvempi mieskirjailija vatvoisi, miltä Niken äidistä mahtoi tuntua, kun mies tuomittiin tappotöistä yms. Vankilasta siviiliin päästyä Pärmi rauhoittui, integroitui yhteiskuntaan järjestötoiminnan kautta ja innostui suorittamaan kansakoulun oppimäärää vastaavan tutkinnon kiitettävin arvosanoin 25-vuotiaana.

1914 syttyi lukemattomat ihmiskohtalot muuttanut 1. maailmansota. Suomalaisaktivistit puuhasivat Suomen irrottamista Venäjästä ja olivat järjestäneet sotilaskoulutuksen Saksasta vapaaehtoisille. Suomen itsenäisyyteen ratkaisevalla tavalla vaikuttanut jääkäriliike oli syntynyt. Myös 28-vuotias Pärmi lähti mukaan. Hän käytti etappia, jonka aluksi hiihdettiin jäätyneen merenkurkun yli Ruotsin puolelle. Etapille tuli matkaa olosuhteista riippuen 70-100 km ja matkaa se otti 18-40 tuntia. Kaikkiaan kyseistä etappia käyttäneistä 312 tulevasta jääkäristä tiettävästi vain yksi ei jaksanut perille. Nykyiset lökäpöksyt paskoisivat housuihinsa, jos Pleikkarin johdon nykäisee yllättäen seinästä. Kyllä ennen oltiin sentään toista maata.

Jääkäreistä ja jääkärihommista olen lukenut parempiakin kuvauksia, mutta Ahtiaisen kiistattomat ansiot ovat siinä, että hän kertoo asioita, joita usein on muisteltu vähemmän tai ne ovat kokonaan päässeet unohtumaan: jääkäreissä oli nimittäin paljon jermuilijoita ja osa porukasta jopa kokonaan lakkoili! Jos ajatellaan porukkaan myöhemmin (aiheestakin) liitettyä gloriaa, on ymmärettävää, miksi muisti pätkii.

Itsenäisyyden alkuvaiheet aina kolmekymmentäluvulle saakka Pärmi toimi kouluttajana ja perusti perheen. Innokkaana metsästäjänä ja kalastajana Pärmillä oli tietenkin myös koiria parhaimmillaan kaksin kappalein. Itse en perusta kissoista, koska ne ovat akkaväen elukoita, mutta tässä yhteydessä on nimen vuoksi mainittava Pärmien kissa Iu.

Ahtiainen kertoo myös paljon mielenkiintoista tuon ajan ääriliikkeistä ja niiden toiminnasta. Tulihan Niken jatkosodan pataljoona koostumaan pitkälti vasemmistohöperöistä muiden vankien ohella.

Talvisodan aikana Pärmi toimi Rovaniemellä Pohjolan Suojeluskuntapiirin komentajana. Yksi velvollisuuksista suojeluskuntapiirillä oli mm. kaatuneiden kotiinkuljetukset. Silloin Lapin ryhmän komentajana ollut kenraali K. M. Wallenius kyseli Pärmiltä tarkastuksellaan tilannetta. Pärmi vastasi tyylilleen uskollisena:

Herra kenraali, duoda, duoda ilmoitan. Kaaduneida satakolme, niistä arkuissa neljäkymmentäkuusi, pesussa kahdeksantoisda, lopud sulamassa.

Pärmillä oli hauska tapa puheessaan käyttää omia väännöksiään sivistyssanoista. Hyvän esimerkkinä, kun Pärmi ei kelpuuttanut sotamiehen ruokailuvälineiden hygieenista tasoa:

Pitää paremmin stelisoida, täällä on konokoukkeja.

Nikke itse tuumi puhetavastaan seuraavaa:

Jos minä puhetta alkaessani sanoisin silentium ei se olisi mitään, mutta kun minä sanon duoda duoda celsius niin se on sentään jotain...

Jatkosodan aikana alkoi normaali-ihmisten keskuudessa esiintyä kasvavaa närää siitä, että miesten ollessa rintamalla nauttivat ns. turvasäilössä olleet kommunistit ja muut asepalveluksesta kieltäytyneet vässykät verrattaen helppoa elämää kotimaan vankiloissa. Kun tähän yhdistettiin idea siitä, että sekä sotilas- että siviilivangit voisivat hankkia rintamapalveluksella armahduksen, syntyi ajatus turvasäilötyistä ja muista vangeista perustettavaksi Erillinen pataljoona 21. Komentajaksi kutsuttiin kukapa muukaan kuin jo elkkeelle ehtinyt Nikke Pärmi.

Äärivasemmistolaisista aktivisteista tuskin kukaan luuli kelvollisia sotilaita syntyvän, mutta porukan lähettäminen yhdessä rintamalle oli oiva keino päästä tästä surkeasta ja "valtakunnan turvallisuudelle vaarallisesta" aineksesta nopeasti eroon. Suuri osa nimittäin loikkasi heti rintamalle päästyä toiselle puolelle. Ja varmaan lähes yhtä suuri osa tuli sitä myöhemmin katumaan, kun neuvostokomento näytti oikean luonteensa. Pärmi kommentoi turvasäilöstä tullutta porukkaa esikuntaan päin mm. "ovat pelkureita".

Pataljoonasta kasvoi kuitenkin rintamalla pahimmasta aineksesta eroonpäästyä kelpo yksikkö, joka kunnostautui monissa taisteluissa. Ja täydennystä saatiin vankiloista. Pärmillä oli silmää sijoittaa täydennysmiehiä pataljoonaansa. Niinpä esimerkiksi murtovaras komennettiin pioneerijoukkueeseen ja kavalluksesta tuomittu mies huoltojoukkoihin muonittajan apulaiseksi. Sattui sitten kohdalle mies, joka oli saanut tuomion murhasta. Pärmin kasvoille nousi hymy:

Luulenba, ettei deildä dule däällä döidä puuddumaan.

Sotaväsymyksen iskettyä vanhaan mieheen, Pärmi kotiutettiin elokuussa 42 ja hän palasi everstiluutnanttina työhönsä Kuopion suojeluskuntapiirin päälliköksi. Sodan jälkeen valvontakomissiota nuoleskelevat neuvostohenkiset hännänheiluttajat alkoivat tehtailla ilmiantoja, joiden kohteeksi joutui myös Pärmi. 30 armeijavuoden jälkeen Pärmi kävi töissä vielä Savo oy:n vaneritehtaalla, joten siviiliin sopeutuminen ei tuottanut nähtävästi suurempia vaikeuksia. Vanha sotaratsu harrasti ponnekkaasti kalastusta kuolemaansa saakka.

Koska olisi tahditonta ja epäkunnioittavaa arvostella tätä teosta tavanmukaisesti, annan kirjalle pelkästään kirjallisen arvosanan hyvä.

© TOSIMIEHET.ORG 2006