Viikate: Unholan urut

Viikate oli arvostelijalle entuudestaan lähestulkoon tuntematon suuruus. Käsillä oleva Unholan urut on orkesterin uunituore ja järjestyksessään viides kokopitkä albumi. CD:lle on poltettu yhdeksän raitaa ja LP/MC-julkaisussa on boonuksena yksi lisäbiisi Vaarallista.

Viikate on hämmentävä ja erittäin toimiva sekoitus rautalankaa, melankolista Suomi-iskelmää ja metallia. Soppa uppoaa vankan metallitaustan omaavaan arvostelijaan kuin puuro hullun kitaan. Viikatteen voi hyvillä mielin sanoa modernisoineen perinteisen suomalaisen kevyen musiikin kertarysäyksellä ja todellakin mukavan raskaalla kädellä.

Lisäksi Viikate on merkittävästi vähemmän junttia, kuin esimerksi Eppu Normaali. Kun Eput on laadukas, mutta kevyt best seller Jari Tervo, niin Viikate on vakavampaa taidetta a la Mika Waltari. Tämän ontuvan vertauksen jälkeen siirrytäänkin äkkiä eteenpäin.

Levyn kantavia voimia ovat ripeät ja tarttuvat rautalankakitarat sekä suomalaiskansallisen melankoliset sanoitukset, joita ryydittää paikoitellen tehokkaasti päähän soimaan jäävät kertosäkeistöjen moniääniset ja harmoniset laulumelodiat. Homman kruunaa metallisen säröinen rytmikitara, joka nousee harmittavan harvoin etualalle sekä helposti pään heilumaan saava nopeatempoinen rumpalointi.

Avausraita Unholan urut alkaa raikkaalla kitaramelodialla, jonka taustalle nousee jauhamaan kunnon särökitara. Säkeistöt rokkaa ripsakasti ja laulumelodia on tarttuva kuin jeesusteippi karvaiseen selkään. Ei muuta kuin uruilla unholaan.

Ja kun ajattelen kuolemaa
ajattelen sitä, mitä saanut en milloinkaan aikaan

Seuraavan singlelohkaisun Pohjoista viljaa rautalankakitarat toimivat ja kertosäkeistö on hieno laulustemmoineen. Däggädädäggä-kitaraosio luo oivaa kontrastia rokahtavaan ralliin. Sanoitukset ovat kansallista ahdistusta tihkuvat:

Tuulesta kuuluu, ei ole kaikki kohdallaan
yksi uupuu, eikä oikein jaksa toinenkaan...

Nämä herrasmiehet jatkaa samaa vauhdikasta linjaa, muttei yllä aivan samaan tarttuvuuteen. Kappaleen lopettaa mukavan raskas, mutta kliseinen metalliriffi.

Levyn helmeksi kohoaa ehta road trip -viisu Ajakaa!. Kitarat möyrivät raskaina ja perusvääntöä raikastetaan rautalangalla. Biisin maanisesti junnaava kertosäkeistö kolahtaa kovemmin kuin kilo paskaa. Kaiken kruunaa vierailevan Mokoma-solistin miehekäs karjunta / kiljunta.

Vesi jota pelkäät alkaa hieman kuluneen kuuloisella Black sabbath -riffillä. Verkkaisempi viisu ei yllä muutenkaan aivan platan terävimpään kärkeen ja siitä tulee negatiivisella tavalla mieleen Trio Niskalaukaus.

Viikate palaa takaisin syviltä vesiltä reippaalla metallirautalankaiskelmällä Tie. Vauhtipalat ovat levyn parasta antia.

Moniosainen yli kuusiminuuttinen Autuaat on levyn paras teksti. Laulu paasaa säkeistöissä tarttuvasti. Tyylirikkona voidaan pitää juoksutusväliosaa, joka kuulostaa Dave Mustainen maanantaiaamuiselta luomukselta.

Kun riitä aika ei vaik` sotisin, ikäni sotisin
paineessa väkijuomain hirmuvallan
Kun kaivaa routamaasta onneaan
sen ymmärtää vain autuaat
Iän ottaa ja voimat kuluttaa

Autuas tämä pakkasten ja kossun turruttama synkkä kansa.

Käki on hyvä teksti, mutta itse biisi jää mitäänsanomattomana jollotuksena levyn heikoimmaksi kokonaisuudeksi.

Levyn päättää hidas ja synkän surumielinen He eivät hengitä.

Matkasta tulee, matkasta tulee pitkä
Gramofonin neula kiertää samaa ympyrää

Mainio levy. Minä en hengitä samaa ilmaa enää milloinkaan. Viikatteen Unholan urut ansaitsee kokonaisarvosanakseen neljä tissiä viidestä.

© TOSIMIEHET.ORG 2005