Petsamon salamyhkäinen vakoilujuttu
Tapausta on nimitetty Suomen kiusallisimmaksi sisäpoliittiseksi tapahtumaksi. Kunnon salaliittoonkin on edelleen olemassa hyvät ainekset. Ei siis ole ihme, että juttua on peitelty ja pengottu aika ronskeinkin ottein, ja juttua koskevat asiakirjat on julistettu salaisiksi vuoteen 2013 asti. Osa papereista on todennäköisesti tahallisesti hävitetty. Jutun kanssa tavalla ja toisella osallisina olleiden keskuudessa on viikatemies ollut myöskin silmiinpistävän aktiivinen.
Koska jäljellä olevat viralliset asiakirjat ovat edelleen salaisia, on vaikea hahmottaa, mitä todellisuudessa tapahtui. Varmana voidaan kuitenkin pitää, että vakoilua tapahtui; kuulustelut olivat väkivaltaisia ja tästä johtuen osa tunnustuksista oli vääriä; peitelty ja uhkailtu on, sekä ihmisiä on kuollut epätavallisesti ja epätavallisen paljon. Myös juttua 1983 julkaistua kirjaansa varten penkonut Erno Paasilinna törmäsi pelkoon ja puhumattomuuteen. Paasilinnaa myös kehotettiin jättämään jutun tutkiminen sikseen.
Hieman taustaa
Petsamon rajakomppanian päällikkö kapteeni Pajakka (ent. Id) oli taustoiltaan arveluttava. Häntä oli epäilty rahan ottamisesta palvellessaan Sallassa, jotta hän pitäisi kommunistien salaisen etapin auki. Myös läskikapinan aikana hän joko uskoi punaisten bluffin, ei uskaltanut toimia tai vain toimi etukäteissuunnitelman mukaan, kun kapinalliset mellastivat alueella ja saivat häiriöttä poistua rajan toiselle puolelle ryöstösaalis mukanaan. Pajakka oli suostunut olemaan miehineen toimettomana 12 tuntia, kun punaiset olivat katkaisseet komppanian viestiyhteydet ja uskotelleet koko Lapin olevan punaisten hallussa. Tästä hän sai 42 päivää pyttyä. Tuntuu omituiselta, että Lapin rajavartioston komentaja eversti Willamo kaikesta huolimatta luotti jääkäri- ja heimosotakaveriinsa.
Willamo itse Paasilinnan mukaan "vähätteli ja ärtyi puhuttaessa mahdollisesta vakoilusta Petsamossa". Selvää lienee kuitenkin se, että Etsivän keskuspoliisin (myöhemmin Valtiollisen poliisin) ja Rajavartioston (Willamon) välisessä yhteistyössä olisi ollut petrattavaa. Valtiollinen poliisi soluttikin oman tarkkailijansa (kers. Rautavesi) Petsamon rajavartiostoon.
Soppa syntyy
Alueen rajat olivat käytännön kannalta keinotekoisia. Paikalliset olivat tottuneet ja pystyneetkin melko vapaasti liikkumaan rajoista huolimatta ennen yleisen poliittisen tilanteen kiristymistä 30-luvun lopulla, mikä tehosti myös rajan valvontaa. Alueen tilanne oli kuin missä tahansa rajalla: oli epäilyksiä rajanaapurin vihamielisyydestä, salakuljetusta, vakoilua ja sen myötä myös Valtiollisen poliisin toimintaa. Tätä kaikkea korosti nikkeli ja muutenkin alueen strateginen tärkeys.
EK-Valpo oli laatinut listoja valtakunnan turvallisuudelle vaaraksi olevista henkilöistä, jotka kriisin aikana olisi eristettävä. 16.10.1939 alettiin koko maassa suorittaa vaarallisimman aineksen pidätyksiä, joista muutamaa lukuun ottamatta kaikki kuulustelujen jälkeen päästettiin vapaaksi. Samaan aikaan alkoivat myös tähän vakoilujuttuun liittyvät pidätykset. Paasilinna luultavasti yhdistää virheellisesti nämä kaksi asiaa meuhkatessaan yli sadasta pidätetystä. 16. päivä pidätettyjen joukossa eikä myöskään ennen jatkosotaa suoritetuissa turvasäilöpidätyksissä kuitenkaan ollut ketään, kuka olisi ollut kuulusteltavana myös vakoilujutun yhteydessä lukuunottamatta ensimmäisiä elokuisia Maattivuonon pidätyksiä.
Liemi alkaa kiehua
Ensimmäinen hämärä kuolemantapaus sattui helmikuussa 1938 ja tästä alkaa tämä omituinen ja edelleen osittain hämäränpeitossa oleva tapahtumasarja. Oli käynyt niin, että Maattivuonossa asuva kalastaja oli mennyt tyhmyyksissään lörpöttelemään luonaan käyneestä rajan takaisesta vieraasta. Kyseessä oli serkkupojan vierailu, mutta serkkupoika sattui olemaan myös Neuvostoliiton agentti, joka myös kuulusteluissa selvisi ja mies sai myöhemmin tuomion vakoilusta. Maattivuonolainen puolestaan hyppäsi laivan kannelta mereen ja hukuttautui, kun häntä noudettiin kuulusteltavaksi. Paasilinna esittää, että yhtä mahdollista on, että hänet olisi murhattu. Se on mahdollista, koska mukana oli rajakersantti, joka itse joutui myöhemmin epäillyksi. Hän mahdollisesti halusi peitellä omiaan ja kapteeni Pajakan toimia tappamalla Maattivuonolaisen.
Valpo kiinnostuu asiasta
Maattivuonon vartiopäälliköksi tuli Valpo:n myyrä kersantti Rautavesi. Tuli ilmi, että vanha Norjasta Maattivuonon kautta NL:n puolelle kulkeva 1936 katkaistu puhelinlinja oli otettu uudelleen käyttöön. Linja mahdollisti vartion puheluiden salakuuntelun. Rajakomppanian päällikkö kapteeni Pajakka esti kuitenkin asian tutkimisen, mikä antaa viitteitä ainoastaan yhdestä asiasta.
Näiden kahden tapauksen johdosta Maattivuono pantiin Valpon toimesta erityistarkkailuun. Sitten paljastui jouluna 1935 sattunut epämääräinen humalaisen sukulaisen vierailu rajan väärältä puolelta. Tämä pyöräytti lopullisesti ison rattaan pyörimään.
Pidätykset alkavat
Elokuun puolessa välissä 1939 Petsamossa pidätettiin viisi henkilöä kuulusteltaviksi. Petsamossa miehet eivät myöntäneet osallisuuttaan vakoiluun ja heidät siirrettiin Kemiin jatkotutkimuksia varten. Parissa viikossa alkoikin tulla tulosta, mutta luultavasti tunnustukset olivat todellisuudessa ainakin osin olemattomia ja saatu arveluttavin ristikuulusteluin tai jopa brutaalein menetelmin.
Miehiä kuulusteli Kemissä Sulo Auer, joka oli 1916 karannut Tampereen lyseosta Pietariin ja liittynyt Venäjän keisarilliseen armeijaan. Hän ehti osallistua sotatoimiinkin Galitsiassa ennen vallankumousta, jonka jälkeen hän pakeni Suomeen, liittyi suojeluskuntaan ja taisteli valkoisten joukoissa punakapinallisia vastaan 1918 sisällissodassa. Hän oli luutnantti reservissä ja palveli suojeluskunnassa 1920-luvun lopulle, jolloin siirtyi Etsivän keskuspoliisin leipiin. Hän oli hyvä etsivä taistelussa SKP:tä vastaan, koska osasi sujuvasti venäjää ja tunsi Marxin opit paremmin, kuin vastustajansa. Hänet solutettiin usein kommunistien leiriin ja hän niitti mainetta saaden liikanimen "Kemin kauhu". Auer oli erittäin kunnianhimoinen, mutta 30-luvulle tultaessa hänen tähtensä oli laskussa. Näistä syistä hänet tunnettiin myös siitä, että onnistui kehittämään jutun myös käytännössä tyhjästä.
Muutaman lisäpidätyksen jälkeen saatiinkin kehitettyä juttu, jossa vakoilun tunnustivat yhtä lukuun ottamatta kaikki syytetyt, jotka saivatkin myös 2-4 vuotiset kakut Vaasan hovissa. Huomion arvoinen seikka on se, että tutkimukset todettiin myöhemmin joiltain osiltaan virheellisiksi. Silti Korkein oikeus korotti tuomioita.
Salaperäinen suksimies
Lokakuun 6. Päivänä 1939 Maattivuonon vartion partio törmäsi pyykin nro 880 kohdalla edellisenä päivänä hiihdettyyn latuun, josta pääteltiin, että mies oli hiihtänyt koira mukanaan Suomesta Neuvostoliiton puolelle palaamatta takaisin. Pari päivää myöhemmin havaittiin koiran seuraileman suksimiehen palanneen takaisin Suomeen. Kyseessä oli poromies Uula Haltta.
Maattivuonon vartiopäällikkö (siis myös Valpon mies, mistä komppanian päällikkö Pajakka ei ollut tietoinen) kersantti Rautavesi raportoi em. tapauksen ja ehdotti asian tutkimista. Pajakka totesi kuitenkin "antaa mennä". Nyt alkoi siis todella polttaa, varsinkin kun myös komppanian vääpeli Siltala oli sitä mieltä ettei Haltta ollut ylittänyt rajaa, vaikka näin oli tapahtunut.
Haltan palattua kotiinsa viikon kuluttua, hänet pidätettiin. Hän kielsi käyneensä rajan väärällä puolella, mutta olisi kovasti halunnut päästä puheisiin vääpeli Siltalan kanssa. No Haltta sai kyydin Valpon kuulusteluihin Kemiin. Aiemmin kuulustelijoita syyttömän miehen kiusaamisesta moitiskellut Siltala oli ilmeisesti kehottanut vanginkuljettajaa surmaamaan Haltan matkalla.
Mopo keulii
Nyt alkoi tapahtua. Kemissä Haltta myönsi Auerin käsissä olevansa vakooja ja ilmiantoi vakoiluun sekaantuneita petsamolaisia useita kymmeniä ml. oman isänsä ja rajavartioston sotilaita ja päällystöä. Nyt esille tulivat myös komppanian päällikön Pajakan ja vääpeli Siltalan nimet. Kemin Valpo oli tyytyväinen ja raportoi Helsinkiin. Lokakuun 39 puolessa välissä alettiin Petsamossa Haltan kuulustelujen perusteella laajamittaiset pidätykset.
Auer puristi tunnustuksia ja uusia tietoja pahoinpitelemällä kuulusteltaviaan ja juttu räjähti käsiin. Suoritettiin taas lisää pidätyksiä. Homma oli saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että 2.11. tutkimuksen johdon ottivat Kemin alaosaston päälliköltä käsiinsä Lapin maaherra Kaarlo Hillilä ja osastopäällikkö Pollari Oulusta. Päivää myöhemmin paikalle saapui myös Valpon päällikkö Säippä. Paikalla on huhuttu hääränneen myös silloisen sisäministeri Kekkosen, mutta se ei liene todennäköistä, koska tälle on lähetetty paikalta sanomia Helsinkiin.
Lavastettu kuolema
Jutussa tapahtui dramaattinen käänne, kun pääkuulustelijana toiminut Auer ilmoitti ampuneensa tapaturmaisesti pistoolilla kapteeni Pajakkaa kuulustelujen yhteydessä. Auer pidätettiin virantoimituksesta ja Pajakka todettiin Kemin sotilassairaalassa kuolleeksi. Auer myönsi syyllistyneensä vahingonlaukaukseen ja sai 8 kk:n ehdollisen tuomion kuolemantuottamuksesta. Juttua tutkimaan tulivat uudet miehet ja metodeja tarkistettiin.
On syytä voimakkaasti epäillä, että Auer ei todellisuudessa kuitenkaan Pajakkaa ampunut - eikä edes tuolloin kuulustellut, vaan koko kuulustelu pöytäkirjoineen päivineen on väärennetty todellisten kuolemaan johtaneiden tapahtumien peittelemiseksi! Hovioikeuden myöhemmin asiaa koskevat tutkimukset ovat edelleen salaisia, mutta esimerkiksi väitetyn surma-aseen (FN 7,65) lippaassa olleet patruunat eivät olleet samanlaisia kuin surmaluoti. Kuulusteluhuoneesta ei löydetty myöskään tippaakaan verta, vaikka Pajakan kuolinsyy oli valtava verenvuoto.
Mitä tapahtui?
Auer tuskin Pajakkaa ampui. Ajatellaanpa asiaa siltä kantilta, että Lapin rajavartioston äkkipikainen ja mulkkuna tunnettu päällikkö saa tiedon alaisensa ja miehen, johon luotti, olevan epäiltynä vakoilusta venäläisten hyväksi. Willamo menikin tiettävästi täysin pois tolaltaan ja kuten Paasilinna asian ilmaisee "sai hermokohtauksen". Pidätettyjä vartioimassa olleen sotilaan on myös kerrottu kuulleen erään vuoronsa aikana tiloissa ammuntaa, jonka jälkeen kuulusteluhuoneesta olisi tullut ulos eversti Willamo sanoen "Hakekaa raato pois!" Mainittakoon, että Willamo siirrettiin joulukuun 13. päivänä toisarvoisiin tehtäviin, joissa myös pysyi eläkkeelle siirtymiseensä saakka.
Kuolema pullosta
Siltalaa alettiin kuulustella 31.10. Hän kielsi syytökset ja puheli kuulustelijana toimineelle Kaukoniemelle niitä näitä ja pöytäkirjaa tehtiin kaikkiaan 7 liuskaa. 5. - 10.11 tapahtui kuitenkin jotain poikkeavaa, koska runoilu loppui: pöytäkirjoihin on kirjattu vain muutama rivi ml. Siltalan tunnustus. Kuulustelupöytäkirjan lopussa on merkintä, että Siltala kuulustelujen kestäessä teki itsemurhan 12.11.
Kuolema on omituinen. Siltala oli tavalla tai toisella saanut kuulustelujen kestäessä turvotusta ranteeseensa, jonka vuoksi Kariniemi oli hankkinut tätä varten 5.11. alkaen lyijyvettä. Huonokuntoiseksi muuttunut Siltala toimitettiin 11. päivä Tornion sairaalaan, jossa hän seuraavana päivänä menehtyi. Kuolinsyy oli lyijymyrkytys! Lisäksi ruumissa havaittiin pahoinpitelyn merkkejä.
Syylliset ja syyttömät
Kuva Wikimedia Commons © Vanhentunut
Elämä Petsamon rajakomppaniassa muuttui syskyllä 1935 Pajakan tullessa sen päälliköksi. Osa porukasta käytti runsaasti alkoholia (ml. päällikkö ja vääpeli), mikä johti lopulta myös välinpitämättömyyteen ja (hyvin todennäköisesti tarkoituksellisiin) laiminlyönteihin työasioissa. Lisäksi Pajakka ja Siltala olivat tehneet pientä kuprua porohommissa omaksi hyväkseen ja komppanian taloudessa oli sotkuja: rahaa oli kateissa kymmeniä tuhansia.
Kuten tiedetään lokakuun lopulla 1939 aloitettiin Suomessa yleinen liikekannallepano Yleisen kertausharjoituksen nimellä. Petsamossa tämän järjestäminen olisi kuulunut Pajakalle, mutta hän ei sitä juopottelun tai muiden syiden vuoksi kyennyt/halunnut itse tehdä. Sen sijaan häntä kiinnosti viereisen toimiston radioasema, vaikka se ei kuulunut edes hänen käskyvaltaansa. Asemalle saapuneet yleisesikunnan kirjeet hän kuitenkin sumeilematta käsiin saatuaan avasi. Hän oli myös avannut jo 1935 liikekannallepanoa koskevan kirjeen, jonka olisi saanut avata vasta sotatoimien alkaessa. Tämän lisäksi siis Pajakka painoi härskisti villaisella partioiden tekemiä havaintoja ja vääristeli tiedusteluraportteja. Siltala puhalsi samaan hiileen.
On siis varmaa, että jotakin hämärää miehet puuhasivat. Todennäköisenä voidaan pitää, että he ainakin tahallisesti jättivät venäläisille porsaanreikiä rajalle. Näyttää myös puhtaasti siltä, että miehet vehkeilivät venäläisten hyväksi.
Oliko juttu "suuri"? Luultavasti ei, se vaan paisui sellaiseksi erilaisten yhteensattumien takia. Joka tapauksessa jutun aikana joutui väkivaltaisiin kuulusteluihin myös monia täysin syyttömiä henkilöitä, joista aluksi pääkuulustelijana toiminut Auer todella raa'asti puristi olemattomia tunnustuksia ja perättömiä tarinoita omien päätelmiensä tueksi.
Viikatemies jälkipyykkää
Ensinnäkin vanha saamelainen Matvei Kuvasin sekosi väkivaltaisissa kuulusteluissa ja hirttäytyi kotiin päästyään. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Pajakkaa Petsamon rajakomppanian päällikkönä seurasi jääkärikapteeni Salmelo. Hän ei ollut vehkeillyt venäläisten kanssa, mutta häntäkin epäiltiin ja luottamus rajavartiostoa kohtaan oli heikoilla. Lisäksi hän saattoi tietää jotakin. Alkanut sota mursi ilmeisesti lopullisesti hänen henkisen kanttinsa ja hän ampui itsensä talvisodan toisena päivänä.
Vääpeli Siltalan kuulustelija ja luultavasti hänen omituiseen kuolemaansa vaikuttanut etsivä Kaukoniemi toimi joukkueenjohtajana Kannaksella ja haavoittui 1940. Jatkosodan ajaksi hän palasi Valpoon, mutta sisäministeriksi kohonnut ex-maaherra ja jutun selvittelyssä loppuvaiheessa mukana ollut Hillilä vapautti hänet toimestaan. Kariniemi "pakeni" ja poistui luvatta maasta Ruotsiin, mutta palasi kuitenkin myöhemmin Suomeen ja palveli kapteenina Pohjan prikaatissa. Vuonna 1961 hän ampui itsensä keskellä Oulun kasarmin kenttää.
itsensä. Kuva: Adamsguns
Jatkosotaan rintamapalvelukseen komennettu Sulo Auer haavoittui miinasta 1941. Hänen toinen jalkansa jouduttiin amputoimaan. Sairaalassa Auer pyysi hoitajaa tuomaan reppunsa, että saisi sieltä raamatun. Repusta löytyikin Parabellum, jolla Auer ampui itsensä.
Jutusta luultavasti eniten tiennyt rajakomppaniassa myyränä toiminut kersantti Rautavesi taisteli jatkosodassa luutnanttina Lutolla. 1942 hän oli lomalla Helsingissä. Raittiina ja umpimielisenäkin tunnettu Rautavesi istuskeli yksin ravintolassa. Hänelle tuli puhelu, jonka jälkeen hän poistui ravintolasta jättäen kuitenkin takkinsa narikkaan ja piippunsa pöytään. Takaisin mies ei koskaan palannut. Hänet löydettiin myöhemmin hukkuneena Kolera-altaasta. Rautaveden kuolemaa ei koskaan selvitetty. Se oli todennäköisesti murha.
Erno Paasilinna onnistui saamaan haastattelun kirjaansa aineistoa kerätessään 1980-luvulla eräältä vakoilujutussa pidätettynä olleelta ja Pajakan ristikuulustelupöytäkirjan allekirjoittaneelta silloiselta aliupseerilta. Kuukautta myöhemmin mies löydettiin Inarin kalakämppänsä rannasta epämääräisissä olosuhteissa hukkuneena.
Lähteet:
- Hagelberg, Juha: Petsamon suuri vakoilujuttu 1939, teoksessa Vahtola et Onnela (toim.): Turjanmeren maa - Petsamon historia 1920-1944
- Paasilinna, Erno: Maailman kourissa - Historiaa ja muistoja Petsamosta
Muualla verkossa
- P.T. Kekkonen: Kappale Petsamon historiaa (Gunwriters)
- Kommentoi, kerro lisää tai uhkaile tekijää (Tosimiehet.org keskustelupalsta)